|
Järjen ja tunteen liitto tiedejournalismissa |
Hyvät ystävät ja kollegat, Järjen ja tunteiden suhde voi kuulostaa erikoiselta valinnalta juhlapuheen aiheeksi tiedetoimittajien juhlassa. Eikö tiedejournalismissa jos missä tunteiden pitäisi loistaa poissaolollaan? Seuraavassa on pohdintojen virikkeiksi muutamia omia ajatuksiani aiheesta: neljä näkökulmaa siitä, miksi tällä ihmiselämän keskeisellä voimalla on sijansa myös tiedetoimittajan ammatissa. Tunteet tieteen tutkimuskohteena Ensimmäinen näkökulma on tavallaan itsestäänselvyys. Koska tunteet ovat olemassa oleva ilmiö, niitä on mahdollista tutkia tieteen keinoin. Tunteet ovat osa ihmisen elämää, joka ei aina ole helppoa, mutta omien ja muiden tunteiden ymmärtäminen tekee elämästä silti hiukkasen helpompaa. Tieteellä on keinoja lisätä ymmärrystämme tunteista, ja sen tuloksista kertominen tiedotusvälineissä voi olla joillekuille kipinä tärkeisiin omakohtaisiin oivalluksiin. Psykologia ei ole näistä tieteenaloista ainoa: esimerkiksi biologian ja lääketieteen puolella kasvava ymmärrys aivojen toimintamekanismeista avaa ikkunoita tunteidenkin ymmärtämiseen. Tutkimus tälläkin alalla on toki kaikkea muuta kuin helppoa. Tarkkojen mittausmenetelmien kehittäminen on riittävän vaikeaa jo ”kovillakin” tieteenaloilla, kuten fysiikassa. Tähänhän muuten tarjoaa lohdullisen näkökulman vanha suomalainen kasku: vanha muori katsoo peiliin ja toteaa haikeasti: Silloin kun minä olin nuori, osattiin tehdä parempia peilejäkin... Tutkittavaa kuitenkin riittää. Sillä aikaa kun odottelemme ulkoavaruuden olentojen löytymistä, meille vieraissa tuntemusmaailmoissa on vielä paljon löydettävää omallakin planeetallamme. Kun kymmenisen vuotta sitten haastattelin yhtä alan uranuurtajista, ranskalaista tutkijaa Isabelle Veissier’tä, hän kertoi kollegoidensa reagoineen alussa lähinnä epätoivoisesti, kun hän oli kertonut alkavansa kehittää menetelmiä eläinten tunteiden mittaamiseen. Mikä pahinta, hänellä eivät edes olleet mielessä pelkät tuntemukset, kuten kivun tunne, vaan todellakin emootiot, kuten ilo ja suru. Miten eläinten tunteita sitten on mahdollista tutkia? Siitä voitte lukea lisää Tiede-lehdestä tämän vuoden kesällä. Tiedetoimittajan omat tunteet – osa työkalupakkia Ihmisolentoina meillä tietysti on tunteita myös omaan työhömme liittyen. Ne voivat vaikuttaa työn jälkeen joko myönteisesti tai kielteisesti. Kuten minkä tahansa tunteiden, myös työn nostattamien tuntemusten kanssa pärjäämme parhaiten silloin, jos olemme sinut niiden kanssa eli rehellisiä itsellemme siinä, mitä kulloinkin tunnemme. Yksi meille kaikille toimittajille varmastikin tuttu omien tunteidemme heijastuma näkyy niissä ihmisissä, joita haastattelemme. Onnistuneen haastattelutilanteen tavoitteenahan on, että haastateltava tuntee itsensä vapautuneeksi ja luottavaiseksi, jolloin hän todennäköisemmin intoutuu kertomaan aiheesta laajalti, eloisin sanankääntein ja omilla pohdinnoilla syvennettynä. Tiedollisen ennakkovalmistautumisen lisäksi toimittajan työkalupakkiin sisältyy siis myös hänen oma tunne-elämänsä. Kun toimittaja on avoimen ja myönteisen kiinnostunut haastateltavastaan, antaa hänelle jakamattoman huomionsa ja on leppoisasti sovussa itsensä kanssa, syntyy haastatteluilmapiiri, joka saa haastateltavankin antamaan parastaan. Toinen työnteon osa-alue, jolla tunteet eivät ole vain epärationaalinen pikku häiriötekijä vaan tulosten laatua parantava työkalu, on intohimo tietoon ja sen välittämiseen. Intohimoinen halu ymmärtää asiat perusteellisesti ja selittää ne eteenpäin ymmärrettävästi on se polttoaine, joka saa toimittajan jaksamaan kahlata tutkimuksia ja kirjoja toinen toisensa perään, tarkistamaan ja jälleen kerran tarkistamaan – samoin kuin keräämään massiivisen määrän tietoa ja sen jälkeen seulomaan siitä esiin jutun kannalta kaikkein oleellisimman. Vanha sanonta keksijänä elämisestä pätee myös tiedetoimittajiin: meidänkin ammattimme on 5 % inspiraatiota ja 95 % perspiraatiota. Laadun varmistukseen tarvitaan suuri määrä työtä, ja sen jaksamisen motivaatioksi ei riitä pelkkä järki, siihen tarvitaan myös tunnetta. Laadunvarmistuksena voivat omalta osaltaan toimia ikävätkin tunteet. Tiedejournalismikursseilla minulla on ollut tapana kertoa kurssilaisille varoittavana esimerkkinä omaa kokemustani vähän päälle parikymppisenä toimittajanplanttuna, eli puoli elämää sitten. Olin kirjoittamassa Hesarin tiedesivuille juttua siitä, miksi delfiinit kuolevat delfinaarioissa keskimäärin nuorempina kuin luonnossa. Siihen on useita syitä, ja yhtenä niistä oli ulkomaisissa lähteissä vahvistettuja tietoja muun muassa siitä, että ajoittain delfinaarioiden emot tappavat vastasyntyneen poikasensa. Samaan aikaan Tampereella Särkännimen delfinaariossa syntynyt ensimmäinen delfiininpoikanen ilmoitettiin heti syntymän jälkeen kuolleeksi. Luin kyseisen poikasen tutkineen eläinlääkärin lausunnon, jossa kuolinsyyksi todettiin ulkoinen väkivalta, ja sitten minä onneton en erikseen haastatellut tätä eläinlääkäriä tai delfinaarion hoitajaa, vaan mainitsin jutussa kaikkien muiden asioiden ohella jossain sivulauseessa sen, että nyt Tampereellakin on emo tappanut poikasensa samoin kuin eräissä ulkomaisissa tapauksissa on käynyt. Se kostautui heti seuraavana viikonloppuna. Maan suurimmassa lehdessä eli Hesarissa, viikon luetuimpana päivänä eli sunnuntaina, lehden luetuimmalla sivulla eli mielipidesivulla oli kaikkein ensimmäisenä ja pisimpänä mielipiteenä kirjoitus, jonka otsikossa mainittiin minut nimeltä ja lopun sisältö oli (ainakin näin jälkikäteen traumaattisesti muisteltuna…) suunnilleen se, etten ymmärrä mistään mitään. Tällä tavalla opin ensinnäkin sen, että kuolinsyyluokituksissa ulkoiseksi väkivallaksi luokitellaan myös emon liian ahtaan synnytyskanavan aiheuttama puristus ja siitä seuraava kuolleena syntyminen – ja toiseksi sen, että kannattaa tarkistaa tarkistamasta päästyäänkin. Risto Varteva oli tuohon aikaan Hesarin tiedetoimituksen esimiehenä, ja ryömin puhelinlankaa pitkin pyytelemään Ristolta anteeksi täysin varmana, että hän ei koskaan enää osta minulta yhtään juttua, mutta Risto leppoisaan tyyliinsä vain rauhoitteli, että sattuuhan sitä. Todellisuudessahan sitä ei tietenkään pidä päästää sattumaan, ja tässäkin toimittajan oman tunne-elämän olemassaolo on hyvä työkalu: tuollainen tapaus on niin nolo, että sen toistumisen estämiseksi on valmis näkemään paljon vaivaa. Äskeisissä esimerkeissä oli kyse työn päivittäisestä tekemisestä, mutta tiedetoimittajan omiin tunteisiin liittyy myös syvempi kysymys. Mikä on tässä ammatissa toimimisen motiivimme? Eri tiedetoimittajilla se on varmasti erilainen, samoin kuin vaikka eri tutkijoillakin. Yksi tutkijaksi ryhtymisen motiivi, jota esiintyy lääketieteessä, ympäristötieteissä ja monilla muilla aloilla, on halu käyttää tieteen tarjoamia keinoja kärsimyksen vähentämiseen tai muilla tavoin paremman maailman edistämiseen. Näitä keinojahan monellakin tieteenalalla on tarjota. Muutos parempaan on usein todennäköisempi silloin, kun myös suurella yleisöllä ja esimerkiksi poliittisilla päätöksentekijöillä on tällaista asiatietoa käytettävissään. Tämä onkin jo tiedejournalismin alaa. Siinä missä tutkijan tai monen muun alan asiantuntijan, myös tiedetoimittajan motiivi ammattiinsa voi siksi olla halu edistää parempaa maailmaa levittämällä sitä edesauttavaa asiatietoa – yksi ilmentymä tunteen ja järjen liitosta siis. Lukijan tunteet – asian perillemenon kulkuneuvo Jos jutun tai ohjelman aihe on lehden lukijalle, radion kuuntelijalle tai television katsojalle tärkeä, tunteiden herääminen on väistämätöntä. Silloin tunteita ei kuitenkaan herätä toimittaja, vaan asia itse. Lukijalle jää tilaisuus omien tunteiden kokemiseen vain silloin, kun asia tarjotaan tyrkyttämättä ja lukijaa kunnioittaen. On lukijan oma asia, herääkö hänessä tunteita ja jos niin mitä. Jos teksti hehkuttaa tunteita lukijan puolesta, lukijalle ei jää tilaa kokea niitä. Tiedejournalismi siis herättää lukijassaan tunteita kuten vaikka kaunokirjallisuuskin, ja se tekee sen myös pitkälti samoilla keinoilla: luomalla edellytyksiä lukijan omille oivalluksille. Nämä kaksi kirjoittamisen lajia ovat kuitenkin tavallaan toistensa peilikuvia siltä osin, mitkä asiat selitetään auki ja mitkä jätetään lukijan oivallettaviksi. Tiedetoimittaja tottuu työssään selittämään kaikki asiatiedot läpikotaisin halki ja jättämään tunteet lukijan koettaviksi. Kaunokirjallisuus toimii osaksi päinvastoin: päähenkilöiden tuntemuksia voidaan kuvailla yksityiskohtaisestikin, ja kirjan tärkeimmät viestit taas piilotetaan rivien väliin lukijan oivallettaviksi. Juuri tämä lienee suurin syy siihen, että tiedetoimittajien ja tietokirjailijoiden on niin vaikea siirtyä kaunokirjallisuuden kirjoittajiksi, mitä allekirjoittaneenkin muutamat pöytälaatikkokyhäelmät hyvin havainnollistavat. Toki löytyy myös hienoja poikkeuksia, kuten Virpi Hämeen-Anttila ja Risto Isomäki, jotka ovat laajentaneet aluettaan tietokirjallisuudesta kaunoon ja osoittautuneet taitaviksi molemmissa. Tunteiden laajaan skaalaan sisältyy sellainenkin tunne kuin oivaltamisen ilo. Tämä lienee yksi yleisimmistä tunteista, joita hyvä tiedejuttu lukijassaan herättää. Aiheesta riippuen tiedejuttu voi kirvoittaa lukijassaan myös uteliaisuutta, myötätuntoa, hämmästystä… Suomalaisten tiedetoimittajien joukosta tulee mieleen erityisesti kaksi, molemmat valitettavasti nyt jo edesmenneitä, joilla oli mestarillinen kyky kertoa asiatiedot paitsi selkeästi myös tavalla, joka antoi lukijan tunteille tilaisuuden syttyä. Risto Varteva oli paitsi suomalaisen tiedejournalismin uranuurtajia, myös erittäin kirkkaasti ajatteleva kirjoittaja, jonka tekstit helposti kirvoittivat lukijassa oivaltamisen ilon. Päivi Parhi-Riikola, jonka erikoisalana oli historia, puolestaan sai selkeillä ja yksityiskohdissaan rikkailla teksteillään historian heräämään eloon tavalla, joka tempaisi lukijan mukanaan ja sai hänet elämään voimakkaasti mukana historian henkilöiden elämässä ja tunteissa. Tiedetoimittaja yhteiskunnallisena vaikuttajana Tähänastiset näkökulmat koskivat meidän omaa arkeamme tiedetoimittajan työssä. Asian liittyy kuitenkin myös laajempi ulottuvuus. Yhteiskunnan tasolla tieto + tunne = arvo. Nykyään puhutaan usein yliopistojen kolmannesta tehtävästä eli siitä, että opetuksen ja tutkimuksen lisäksi yliopistoilla on annettavaa myös yhteiskunnalliseen keskusteluun ja sitä kautta yhteiskunnan kehittämiseen. Onko ajateltavissa, että myös tiedejournalisteilla on samantapainen yhteiskunnallinen tehtävä? Tiedetoimittajan työnähän on olla siltana tiedeyhteisön ja muun yhteiskunnan välillä. Tiede löytää uutta tietoa, tiedejournalisti välittää sitä ymmärrettävässä muodossa yhteiskuntaan päin. Tiedejournalistin työ on kuitenkin erilaista kuin tieteen tiedottajan: tiedottaja välittää tiedon sellaisenaan, journalistin tehtäviin kuuluu myös tarkastella tietoa ja sen seurauksia osana laajempaa kokonaisuutta. Tiede on ainakin periaatteessa arvovapaata. Yhteiskunta taas ei ole arvovapaa, ainakaan toivottavasti. Journalisti on perinteisesti osa yhteiskuntaa: hän tutkii aiheitaan paitsi tiedon, myös yhteiskunnan arvomaailman ja/tai oman henkilökohtaisen arvomaailmansa näkökulmista. Samalla hän on tietoinen siitä, että hänen työnsä myös omalta pieneltä osaltaan vaikuttaa yhteiskunnassa vallitseviin arvoihin, mikä tarkoittaa sekä valtaa että vastuuta. Yksi lisäulottuvuus, joka tiedetoimittajan työhön voisi ainakin periaatteessa sisältyä, olisi tieteen käytäntöjen tarkasteleminen yhteiskunnan tai toimittajan omasta arvomaailmasta käsin. Ovatko tieteen rahoituspäätökset, tutkimusmenetelmät ynnä muut eettisesti kestävällä tolalla? Tällaista tieteen vahtikoirana olemista suomalaiset tiedejournalistit eivät ole juurikaan harrastaneet, mutta mikään ei sitä periaatteessa estäisi. Muilla journalisteilla kuin meillä lienee liian korkea kynnys ryhtyä tällaiseen rooliin jo siksikin, että he eivät riittävästi tunne tiedemaailmaa, sen käytäntöjä ja tutkimusmenetelmiä. Suurimmaksi osaksi tiedetoimittajan työ joka tapauksessa on tietovirtaa tieteestä yhteiskuntaan päin. Siksi tässä piilee myös keskeisin osa yhteiskunnallisesta roolistamme. Poliittisella päätöksenteolla nimittäin on onneksi jossain määrin tekemistä jopa asiatiedon kanssa. Tiedetoimittajina meillä taas on hallussamme sellaista tietoa, jota suurimmalla osalla yhteiskunnasta ei ole – ja josta osa laajempaan tietoon päästessään voisi vaikuttaa sekä suoraan poliittiseen päätöksentekoon että yleiseen mielipiteeseen. Yksi esimerkki tällaisista tiedoista on se, että kivun ja vahingoittumisen välttämiseen liittyvät reaktiot ovat ihmisillä ja monilla eläimillä hyvin samankaltaisia – paljon samankaltaisempia kuin yleisesti uskotaan. Kun esimerkiksi ihmiselle, koiralle ja rotalle annetaan sormen- tai varpaanpäähän niin pieni sähköisku, että siihen juuri reagoi, jokainen alkaa vetäistä kätensä tai käpälänsä pois aivan saman kynnysarvon kohdalla, joka on 0,5 milliampeerin sähkövirta. Vastaavasti hermoston ja aivojen rakenteesta ja kemiasta tiedetään, että esimerkiksi koiran ja hiiren kokeman kivun välillä ei ole mitään eroa. Kalojen kivuntuntokykyä, kipureseptoreita, hermoston rakennetta ynnä muuta puolestaan on alettu kunnolla tutkia vasta aivan viime vuosina, ja ne kaikki ovat osoittautuneet kiusallisen samanlaisiksi kuin meillä nisäkkäillä. Tämän tyyppiset tiedot laajemmalle levinneinä saattaisivat vaikuttaa sekä yleisön käsityksiin ja toimintaan että pitemmällä tähtäimellä myös lainsäädäntöön. Näinä aikoina toinen ilmeinen esimerkki tiedetoimittajien yhteiskunnallisesta roolista liittyy ilmastonmuutokseen. Ilmastontutkijat, ympäristöjärjestöt ja erinäiset tiedetoimittajat ovat ainakin parikymmentä vuotta puhuneet siitä, että kasvihuonekaasupäästöjen jatkuminen johtaa ilmastonmuutokseen. Nyt, kun ilmasto on jo alkanut muuttua, siihen on havahduttu laajemminkin. Koska ratkaisuilla on nykytilanteessa jo kiire, tiedejournalisteilla olisi paljon työsarkaa ratkaisujen kunnollisessa, analyyttisessä esittelemisessä yhteiskunnalle. Parhaillaan yleisessä keskustelussa ovat pääsemässä niskan päälle ne ratkaisut, joihin joillakin vaikutusvaltaisilla tahoilla on suuri taloudellinen ja teollinen intressi, kuten biodieselin valmistaminen palmuöljystä tai turpeesta, vaikka molemmista niin sanotuista ratkaisuista on ympäristölle kokonaisuutena enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Sen sijaan monet energia-asiantuntijoiden pitkän päälle parhaina pitämistä ratkaisuista ovat jääneet julkisuudessa lähes täysin pimentoon – esierkiksi aurinkoenergia, jolla Suomessakin on ylivoimaisesti suurin hyödyntämätön potentiaali. Tiedejournalisteina elämme tieteen aitiopaikalla, ja sieltä käsin meillä on mahdollisuus myös tehostaa niitä hyviä vaikutuksia, joita tieteellä parhaimmillaan on koko yhteiskunnalle ja muille elollisille. Jatkakaamme siis työtämme pää kylmänä ja sydän lämpimänä. |