Etusivulle----- Lisää lehtijuttuja-----



Korppikin auttaa korppia

Julkaistu Helsingin Sanomien Tiede&Luonto-sivuilla 18.1.2005

Copyright © Helena Telkänranta

HUOM: Muistathan, että tekstin kopioiminen julkaistavaksi on lain mukaan sallittua vain, jos siihen on pyydetty kirjoittajan lupa. Lupaa voi kysyä osoitteesta:



Yhteistyö on menestystekijä myös eläimillä. Luonnossa esiintyy sekä sukulaisten auttamista että palvelusten ja vastapalvelusten vaihtamista. Eri eläinlajien yhteistyökyvyssä on suuria eroja.

Mikä neuvoksi, kun kotiseutu on niin lohduttoman kuivaa, että lintupariskunnan on mahdotonta löytää tarpeeksi syötävää pitääkseen poikasensa hengissä?

Australialaiset mutavarikset ovat löytäneet ainutlaatuisen ratkaisun. ”Mutavarikset elävät noin kymmenen yksilön ryhminä. Koko ryhmä ruokkii yhtä ainoaa poikuetta, jolloin poikaset saavat tarpeeksi ruokaa”, kertoo eläinekologian professori Hanna Kokko Helsingin yliopistosta. ”Näin laji pystyy elämään ja lisääntymään sellaisillakin alueilla, joille sen olisi muuten ollut mahdotonta levittäytyä.”

Kokko puhui viimeviikkoisilla Tieteen päivillä aiheesta, jota Suomessakin tutkitaan vilkkaasti: epäitsekkyyden ja yhteistyön esiintymisestä eläinmaailmassa.


Lajien välillä on suuria eroja yhteistyön tai itsekkyyden määrässä. ”On jopa mahdollista, että yhteistyötä tekevät lajit eivät kuole sukupuuttoon yhtä helposti kuin itsekkäämmät”, Kokko sanoo. Tämä on havaittu yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa lintulajien sisäisestä kilpailusta. Jos koiraat ovat värikkäitä, ne oletettavasti kilpailevat voimakkaasti naaraista. Nämä lajit kuolevat paikallisesti sukupuuttoon useammin kuin ne, joissa sisäistä kilpailua on vähemmän.


Muurahaiset, mehiläiset ja muut yhteiskuntahyönteiset kuuluvat eläinmaailman menestyjiin – ainakin jos mittarina pidetään sitä, missä määrin ne ovat onnistuneet lisääntymään ja täyttämään maan. Perinnöllisyystieteen professori Pekka Pamilo Oulun yliopistosta kertoi Tieteen päivillä, että jos Etelä-Amerikan sademetsissä kerättäisiin yhteen kaikki eläimet hyttysistä jaguaareihin ja pantaisiin vaakaan, näin kertyvästä biomassasta peräti 30 prosenttia koostuisi eräillä alueilla yhteiskuntahyönteisistä.

”Yhteiskuntahyönteisten menestyksen salaisuuksia ovat yhteistyö, kommunikaatio ja työnjako”, Pamilo sanoo. Kuningatar on erikoistunut suoltamaan munia, kun taas työläiset ovat lähes täysin lisääntymiskyvyttömiä. Työläiset keskittyvät kantamaan ruokaa kuningattarelle ja sen jälkeläisille. Työläiset myös puolustavat pesää vihollisilta ja ryntäävät reippaasti hengenvaarallisiinkin tilanteisiin.

Yhteiskuntahyönteiset aiheuttivat päänvaivaa jopa evoluutioteorian isälle Charles Darwinille. Kun kerran evoluutio on sitä, että menestyvimmät eläimet saavat eniten jälkeläisiä, niin miten evoluutio on voinut tuottaa sellaisia eläimiä kuin muurahais- tai mehiläistyöläiset, jotka eivät saa lainkaan jälkeläisiä?


Arvoitus ratkesi vasta runsas vuosisata myöhemmin, kun biologi William Hamiltonin työ mullisti 1970-luvulla vanhoja käsityksiä evoluutiosta. Hamiltonin oivalluksen ydin oli, että saadakseen geeninsä siirtymään tuleville sukupolville yksilö voi tehdä muutakin kuin keskittyä omaan eloonjäämiseensä. Se voi huolehtia, että sen sukulaiset jäävät henkiin.

Sukulaisen geeneistä osa on samoja kuin eläimellä itsellään. Jos eläin auttaa sukulaistaan, tämä saattaa sen ansiosta päästä lisääntymään ja siirtää siis geenejä eteenpäin.


Sukulaisia suosiva eläin on esimerkiksi liejukana, Suomessakin esiintyvä rantojen lintu. Sen edellisvuotiset poikaset osallistuvat usein pikkusisarustensa ruokkimiseen.

Sukulaisia voi auttaa myös varoittamalla vaaroista. Varoittaminen itsessään on tosin vaarallista, koska se kiinnittää pedon huomion varoitushuutojen esittäjään. Kokko kertoo, että Lapin-kävijöille tuttu lintu kuukkeli päästääkin varoitusääniä vain, jos sen oma lähisukulainen on paikalla pedon lähestyessä. ”Jos paikalla olevat muut kuukkelit eivät ole lähisukulaisia, vaaran havainnut lintu vain livahtaa pakoon vähin äänin”, Kokko kertoo.

Kuukkelit suosivat sukulaisiaan muillakin tavoin, ja tulokset näkyvät. Kokon mukaan sukulaiseltaan apua saava nuori lintu selviää ensimmäisestä talvestaan peräti kaksi kertaa niin todennäköisesti kuin sellainen, jolla ei ole vanhempaa sukulaista apunaan.


Sukulaisavun lisäksi eläinmaailmassa esiintyy toinenkin, harvinaisempi auttamisen laji. Se kohdistuu yksilöihin, jotka eivät ole auttajalle mitään sukua.

Tämän altruismitutkimuksen toisen peruskiven laski Robert Trivers. Hän julkaisi Hamiltonin rohkaisemana vuonna 1971 oman artikkelinsa, joka osoitti, että eläimen kannattaa auttaa muitakin kuin sukulaisiaan, jos se saa myöhemmin vastapalveluksen.

Yksi avunannon muoto on eteläamerikkalaisten vampyyrilepakoiden veriveljeys. Vampyyrilepakot hankkivat ruokansa lentelemällä yön pimeydessä ja sipaisemalla terävillä hampaillaan pienen haavan nukkuvan eläimen nahkaan, esimerkiksi hevosen nilkkaan. Uhri ei yleensä huomaa mitään, joten lepakko saa rauhassa nuolla verta haavasta.

Vampyyrilepakot eivät voi syödä mitään muuta kuin verta. Jos huono-onninen lepakko ei löydä sopivaa uhria koko yönä, sitä uhkaa nälkäkuolema ennen seuraavaa yötä. Pelastuksen voi tarjota toinen vampyyri, joka oksentaa sille osan omasta veriateriastaan. Vampyyrit harjoittavat tätä verenluovutusta ahkerasti – mutta yleensä ne auttavat vain niitä yksilöitä, jotka ovat aikaisemmin tehneet auttajalle itselleen saman palveluksen.


Korppien ruoanhankintaan liittyy toisenlaisia haasteita. Osa korppien ruokavaliota ovat raadot, mutta ennen kuin aterian voi aloittaa, jonkun on suoritettava vaarallinen tehtävä: varmistettava, onko eläin todella kuollut. Jos se ei olekaan, se voi pahimmassa tapauksessa ottaa hengiltä ensimmäisen sitä nokkaisevan korpin.

Ensimmäisenä kokeilemaan uskaltautuva korppi ottaa siis riskin, jonka ansiosta muut pääsevät turvallisesti syömään. Huimapää saa myös palkkion. Korppien maailmassa ne koiraat, jotka uskaltautuvat ensimmäisenä haaskalle, ovat naaraiden silmissä erityisen houkuttelevia kumppaneita.


Useimmat eläimet eivät pohdiskele avustusoperaatioitaan tietoisesti, vaan ne toimivat synnynnäisten taipumustensa ohjaamina. Tietoinen laskelmointi ja sen mahdollistamat sosiaaliset pelit tulevat tiettävästi mukaan kuvaan vasta simpansseilla, paviaaneilla ja eräillä muilla apinoilla, joilla on monimutkaisia palveluksiin ja vastapalveluksiin perustuvia vuorovaikutusverkostoja.


Mitä enemmän eläinten epäitsekkyyttä on tutkittu, sitä vivahteikkaammaksi kuva on paljastunut. Pamilo kertoo, että jopa perinteinen käsitys mehiläisistä ja muurahaisista saumattoman yhteistyön perikuvina on saanut lisää sävyjä. Pesien sisällä vallitsee myös voimakkaita intressiristiriitoja.

Yhteiskuntahyönteisten perintötekijöissä on eräitä erikoispiirteitä, joiden seurauksena työläiset ovat yleensä läheisempää sukua toisilleen kuin kuningattarelle. Työläisen geeneistä on usein 75 prosenttia samoja kuin toisella saman pesän työläisellä. Kuningattaren geeneistä vain 50 prosenttia on samoja kuin työläisen. Työläisten kannattaisi siis panostaa enemmän toistensa hyväksi kuin kuningattaren. Tutkimukset ovat osoittaneet, että näin todella tapahtuu.

”Yhteiskuntahyönteisten tutkimus on myös konfliktintutkimusta. Siinä selvitetään, miten konfliktit ratkaistaan ilman, että yhteiskunnan toiminta vaarantuu”, Pamilo sanoo.



Hamilton ratkaisi altruismin arvoituksen

Brittiläisen biologin William Hamiltonin (1936–2000) elämäntyö on yksi nykyisen evoluutiobiologian kulmakivistä. ”Hamilton oli oman aikamme Darwin”, kiteyttää akatemiaprofessori Rauno Alatalo Jyväskylän yliopistosta.


Hamiltonin perusidea on usein tiivistetty kaavaksi rb > c. Lähtökohtana on ajatus, että toista kannattaa auttaa, jos autettavan saama hyöty (b eli benefit) on suurempi kuin auttajalle aiheutuva kustannus (c eli cost), toisin sanoen jos b > c. Sukulaisuus tuodaan mukaan kertoimella r, joka ilmaisee, kuinka läheistä sukua autettava on auttajalle. Esimerkiksi sisaruksen r on 0,5, koska sisaruksesi geeneistä puolet on samoja kuin sinun. Isovanhemman r on 0,25, koska hänen geeneistään neljäsosa on samoja kuin sinun.

Sisaruksen auttaminen siis kannattaa, jos 0,5 kertaa b on suurempi kuin c – toisin sanoen jos autettavan sisaruksen saama hyöty on yli kaksinkertainen verrattuna auttajaeläimelle koituvaan kustannukseen. Isovanhempaa autettaessa hyödyn pitäisi olla yli nelinkertainen, jotta auttaminen kannattaa.


Todellisuudessa asiat eivät aina mene näin yksinkertaisesti. ”Hamiltonin alkuperäisessä artikkelissaan vuonna 1964 esittämä kaava oli paljon monimutkaisempi”, professori Pekka Pamilo huomauttaa. ”Itse asiassa koko artikkeli oli matemaattisesti niin monimutkainen, että sitä ei aluksi edes oikein ymmärretty.” Hamiltonin artikkeli pulpahti laajaan tietoisuuteen vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun maineikas muurahaisten tutkija Edward Wilson ”löysi” artikkelin ja oivalsi sen käänteentekevän sisällön.

Kaava rb > c on siis vain likimääräinen havainnollistus. ”Se ennustaa evoluution kulkua, muttei suoraan yksittäisen yksilön tekoja”, Alatalo kertoo. ”Tosin yhteiskuntahyönteisillä näihin kaavoihin perustuvat mallit antavat hyvin samanlaisia tuloksia kuin hyönteisten todellisuudessa havaittu käyttäytyminen.”


Hamilton oli Alatalolle ja useille muille suomalaisille tutkijoille myös henkilökohtaisesti tuttu. Brittitutkija vieraili täällä useita kertoja – ja sai ansioistaan Suomen Akatemialta ulkomaisen akateemikon arvonimen vuonna 1997.

Ujona ja syrjäänvetäytyvänä tunnettu tutkijanero oli mieltynyt suomalaiseen luontoon. Esitelmämatkallaan Tvärminnen biologisella asemalla Hangossa Hamilton halusi välttämättä luistelemaan meren jäälle. Kauhistuneiden kollegoiden varotukset heikoista jäistä kaikuivat kuuroille korville. Isännät joutuivat katselemaan rannalta sydän syrjällään, kun oman tiensä kulkemiseen tottunut akateemikko viiletti merenselällä tunnista toiseen.

Jää kesti, mutta Hamilton tapasi kohtalonsa muutamaa vuotta myöhemmin. Afrikan-matkalla saatu malaria nujersi evoluutiobiologian uudistajan kesken hänen uusimpia tutkimushankkeitaan.

Etusivulle----- Lisää lehtijuttuja-----