Etusivulle----- Lisää lehtijuttuja-----



Mitä delfiini sanoo?

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2005

Copyright © Helena Telkänranta

HUOM: Muistathan, että tekstin kopioiminen julkaistavaksi on lain mukaan sallittua vain, jos siihen on pyydetty kirjoittajan lupa. Lupaa voi kysyä osoitteesta:



Nopea sarja nousevia ja laskevia vihellyksiä kiirii meren syvyyksissä. Kun viimeinenkin nuotti on vislattu, delfiini vaikenee ja kuuntelee. Kauempana uivista lajitovereista yksi vastaa luikauttamalla saman sävelmän. Sen kuultuaan ensimmäinen delfiini päästelee rätinää, huiluääniä ja lisää vihellyksiä.

Kahden ensimmäisen repliikin tulkitseminen käy tutkijoilta leikiten. Kolmas on nykytietämyksen valossa vielä täyttä hepreaa.

Delfiinien ääniä alettiin tutkia järjestelmällisesti vasta 1990-luvulla. Eniten on tutkittu pullokuonodelfiiniä, joka on yleisin laji delfinaarioissa ja elää luonnossa kaikissa valtamerissä.

Ensimmäinen pullokuonoilta paljastunut salaisuus oli se, että jokaisella delfiinillä on oma ”nimi” eli niin kutsuttu allekirjoitusvihellys. Se on yksilöllinen vihellysten sarja, jolla delfiini tiedottaa sijaintinsa lauman muille jäsenille. Kun delfiini haluaa kiinnittää toverinsa huomion, se viheltää tämän yksilön ”nimen”. Puhuteltu eläin, joka voi olla yli puolen kilometrin päässä, kuittaa viheltämällä omansa.

Hiljattain alkoi valjeta myös, mistä delfiinit saavat nimensä. Poikasina delfiinien ääntely on hyvin yksinkertaista – pelkkää jokeltelua verrattuna aikuisten monimutkaisiin naksutus- ja huilusooloihin. Oma allekirjoitusvihellys on ensimmäisiä mutkikkaita ääniyhdistelmiä, joita poikasen repertoaariin ilmestyy.


Mallina tuttu aikuinen

Deborah Fripp yhdysvaltaisesta Woods Holen merentutkimuslaitoksesta on äänittänyt Floridassa luonnonvaraisten pullokuonodelfiinien ääniä ja tarkkaillut erityisesti poikasten allekirjoitusvihellysten kehittymistä. Tutkimustulokset, jotka julkaistiin tammikuussa 2005, osoittavat poikasten kehittelevän allekirjoitusvihellyksensä itse.

Poikaset valitsevat mallikseen jonkin lähettyvillä elävän aikuisen delfiinin ja muovaavat allekirjoitusvihellyksensä sen omaa muistuttavaksi. Poikanen ei kuitenkaan yleensä valitse nimikaimakseen emoaan tai muita lähimpiä sukulaisiaan.

Jo muutama vuosi sitten samassa tutkimuslaitoksessa työskentelevä Jennifer Miksis havaitsi vastaavaa vankeudessa syntyneistä delfiininpoikasista: ne kehittävät usein itselleen allekirjoitusvihellyksen, joka muistuttaa niiden kouluttajan pillinvihellyksiä.


Delfiinitkin kättelevät

Yksi vilkkaimmista tutkimushankkeista on amerikkalaisen Kathleen Dudzinskin johtama Dolphin Communication Project, jossa seurataan luonnonvaraisia pullokuonodelfiinejä Japanin edustalla ja täplädelfiinejä Bahamasaarten vesillä. Äänten lisäksi projektissa tutkitaan delfiinien kosketuksia. Niitä on joka lähtöön: on hyväilyä, tönimistä, vartaloiden hankaamista yhteen ja vartalokontaktissa uimista.

Muuan usein esiintyvä ele on toisen delfiinin rintaevän eli eturaajan hierominen omalla. Tätä näkee etenkin silloin, kun kaksi delfiiniä on juuri kohdannut toisensa, ja Dudzinski arvelee sen olevan tervehdysele.

Entä sitten se kaikki naksutus ja pulina? Allekirjoitusvihellyksiä lukuun ottamatta delfiinien äänten tutkijat ovat yhä samassa tilanteessa kuin hieroglyfien arvoitusta pähkäilleet egyptologit olivat 1800-luvun alussa. Mutkikkaita merkkejä on luetteloitu suuret määrät, mutta niiden merkityksestä vasta toivotaan vihiä.

Delfiinien äänivalikoimaa ovat luokitelleet muun muassa Vladimir Markov ja Vera Ostrovskaja moskovalaisessa A. N. Severtsov -instituutissa. Heidän tutkimansa luonnonvaraisten pullokuonodelfiinien ryhmä käytti yhdeksää erilaista perusvihellystä. Niistä yksi on nouseva ja laskeva, toinen taas nouseva, laskeva ja uudestaan nouseva. Kolmas on hitaasti laskeva ja nopeasti nouseva, ja niin edelleen. Jokaisesta perusvihellyksestä esiintyy monia muunnelmia: se voidaan luikauttaa nopeasti tai hitaammin tai aloittaen eri äänenkorkeudelta.

Tutkimus on teknisesti haastavaa, koska delfiinit puhuvat tavattoman nopeasti. Yksi perusvihellys kestää 17–80 tuhannesosasekuntia. Ainoa keino saada selvää ääniryöpyistä onkin nauhoittaa niitä ja vertailla sitten kaikessa rauhassa äänten värähtelytaajuutta esittäviä käyriä.


Vihellys- ja naksauskuvioita

Äänikäyristä Markov ja Ostrovskaja havaitsivat, että perusvihellyksistä rakentuu kokonaisuuksia, joissa on yleensä viidestä seitsemään versiota samasta vihellyksestä. Kun tällainen jakso on luriteltu loppuun, seuraa lisää vastaavia kokonaisuuksia, joista kukin koostuu yhden perusvihellyksen muunnelmista.

Viheltelyn lisäksi pullokuonodelfiinit naksuttavat kuin konekiväärit. Naksutussarjoissa vaihtelevat sarjan kesto ja naksausten määrä sekunnissa sekä se, kuinka paljon eri äänenkorkeuksia sarjaan sisältyy. Naksuttelunkin tulkinta olisi toivotonta ilman tekniikkaa, sillä nopeimmillaan delfiinit päästävät yli 200 naksahdusta sekunnissa.

Naksutusten lomaan delfiini nivoo puhallinsoitinta muistuttavia ääniä, joita on kahdenlaisia: lyhyt matala ja vielä lyhyempi korkea ääni. Naksahduksia ja puhallinsoittoa delfiinit yhdistävät sarjoiksi, joissa on kahdesta kymmeneen äännähdystä. Sarjoja delfiinit yhdistävät pitemmiksi ketjuiksi, jotka puolestaan toimivat rakennuspalikoina vielä suuremmille kokonaisuuksille.

Kaikesta analysoinnista huolimatta Markovilla ja Ostrovskajalla ei ole vielä aavistustakaan siitä, mitä delfiinit haluavat sanoa. Jatkossa johtolankoja saattaa löytyä niistä äänirakenteista, jotka toistuvat useimmin.

Esimerkiksi yksi yleinen signaali sisältää ensin naksutusta kahden naksauksen sarjoina, 40 naksausta sekunnissa. Sitten seuraa yksittäisten naksausten sarja, taajuudeltaan 40–100 naksausta sekunnissa, jonka taustalla soi samaan aikaan vihellysääni.


Kyse ei ole soidinlaulusta

Tutkijat pitävät yhä todennäköisempänä käsitystä, jonka mukaan delfiinien viserrysvalikoimat ovat aitoa viestintää ja samalla lähin luonnosta löytyvä vastine ihmisten käyttämille kielille.

Mitään fyysistä estettä ei ainakaan ole. Informaatiota käsittelevä aivojen kuorikerros on laaja – itse asiassa delfiinit ovat ainoat eläimet, joiden aivot ovat jopa voimakkaammin poimuttuneet kuin ihmisen.

Viheltelyviestintään uskoo esimerkiksi brittiläisen St. Andrewsin yliopiston Vincent Janik, jonka delfiinitutkimuksia on julkaistu muun muassa Science-lehdessä. Hän esittää useita perusteluita. Delfiineillä on monimutkaisempi äänirepertoaari kuin millään muilla eläimillä, ja suurin osa äänistä on opittuja, ei synnynnäisiä. Janik huomauttaa myös, ettei delfiinien äänikuvioiden mutkikkuutta voi selittää samalla tavoin kuin eläinkunnassa yleensä: että kyse olisi vain taiturimaisista soidinlauluista. Delfiinit eivät lurittele puolison houkuttelemiseksi vaan puhkeavat ääniryöppyihinsä lauman sisäisissä sosiaalisissa tilanteissa.

Jo jonkin aikaa on myös tiedetty, että delfiinit pystyvät välittämään veden alla ohjeita toisilleen. Miten ne sen tekevät, on vielä aivan avoinna.

Tutkimusta hidastaa se, että maailman merillä mielensä mukaan viilettävien delfiinipar-vien seuraaminen ei ole aivan helppoa, puhumattakaan äänten sieppaamisesta mikrofoniin matkan päästä ja päätelmien tekemisestä asiayhteyden perusteella.

Aiemmin suurin osa tutkimuksesta tehtiinkin delfinaarioissa. Kaikista ongelmista ei päästy sielläkään, sillä vankeudessa delfiineistä tulee hyvin vähäpuheisia. Syyksi on arveltu sitä, että äänet puuroutuvat altaan seinien ja pohjan ai-heuttaman kaiun takia. Siksi delfiinien ääntelymotivaatio on vähissä ja signaalit ovat voimakkaasti typistyneitä versioita luonnonvaraisten lajitoverien äänistä.


Ymmärtävät lauserakenteen

Juuri delfinaarioiden asukkaista on kuitenkin havaittu, että delfiinit oppivat yllättävän helposti ymmärtämään ihmisen käyttämiä symboleja ja monisanaisiakin lauseita. Lauserakenteiden hahmottamisessa ne vaikuttavat olevan vähintään ihmisapinoiden tasolla.

Pisin yhtäjaksoinen tutkimus vankeudessa elävien delfiinien henkisistä kyvyistä alkoi vuonna 1979 Havaijin yliopiston tutkimuskeskuksessa Louis Hermanin johdolla. Herman on opettanut delfiineille kuutisenkymmentä sanaa itse kehittämillään vihellyskielellä ja viittomakielellä sekä testannut tuhansia sanoista muodostettuja lauseita, joihin delfiinit lähes poikkeuksetta reagoivat oikein. Delfiinit ymmärtävät, mitä eroa on sellaisilla lauseilla kuin ”vie pallo renkaan luo” ja ”vie rengas pallon luo”, ja osaavat vastata kyllä tai ei sellaisiin kysymyksiin kuin ”onko altaassa palloa?".

Kokeiden mukaan delfiinit eivät tee mitään, jos niille esitetään sattumanvaraisina sarjoina sanoja, joista ei muodostu mielekästä lausetta. Sen sijaan jos mielekäs lause naamioidaan ripottelemalla sekaan asiaankuulumattomia sanoja, delfiinit osaavat viitata kintaalla ylimääräisille sanoille ja reagoida oikein lauseeseen, joka on sanaryöpystä löydettävissä.

Delfiinit oppivat helposti matkimaan ihmisen tuottamia ääniä, etenkin vihellyksiä. Niinpä Hermaninkin laboratoriossa on nähty ”puhuva” delfiini, joka vastasi erehtymättä kouluttajien käyttämillä vihellyssymboleilla, kun sille näytettiin erilaisia esineitä.

Vielä ei tiedetä, onko delfiinien omassa viestinnässä vastineita testien mukaiselle kielenkäytölle. Monien tutkijoiden mukaan vaikuttaa siltä, että luonnonvaraisten delfiinien viestintään sisältyy ainakin esineiden nimiä.

Sanasymbolit eivät kuitenkaan ole ainoita mahdollisuuksia. Delfiinit hahmottavat ympäristöään paljolti kaikuluotauksen kautta. Ehkä niiden salaperäiset naksutussarjat ovatkin kaikuluotauskuvien jäljitelmiä: eräänlaisia äänipiirroksia siitä, miltä puheena oleva esine luodattuna kuulostaisi.

Delfiinien äänten tutkijoita on maailman merillä edelleenkin suppea joukko, mutta heidän tutkimustuloksensa ovat vähitellen raottamassa verhoa näiden kaukaisten nisäkässukulaistemme elämään. Vuosikymmenen tai parin päästä voimme odottaa tietävämme jo enemmän siitä, mitä merissä kiiriviin vihellys- ja rätinäryöppyihin sisältyy.



Ääniä meressä

Ääni on vesieläimelle paljon kätevämpi väline kuin meille maakravuille, koska veden alla ääni kantaa kauemmas kuin ilmassa. Siksi delfiinit ja valaat elävät äänten täyttämässä maailmassa ja monet niistä mylvivät itse täysin palkein.

Suurimpien valaiden matalat äänet kuuluvat tuhansien kilometrien päähän, jopa valtameren laidalta toiselle. Ryhävalaiden soidinlaulun oletetaan antaneen alkusysäyksen antiikin merenkulkijoiden tarinoille seireenien laulusta. Valaiden ääniviestintää on kuitenkin tutkittu vasta vähän.

Kaskelottien tiedetään käyttävän naksutusten sarjoja ollessaan tekemisissä lajikumppaneidensa kanssa.

Kaskelottien ääniä tutkinut Luke Rendell St Andrewsin yliopistosta Britanniasta havaitsi kaskelot-tien jakautuvan ”klaaneihin”, joista kullakin on oma naksuttelutapansa. Karibianmeren kaskelotit käyttävät erilaisia naksutussarjoja kuin Tyynenmeren. Tyynellämerellä puolestaan erottuu viisi selvärajaista kaskelottiklaania sen mukaan, millaisilla naksutuskuvioilla mikin kommunikoi.

Miekkavalas on nimestään ja koostaan huolimatta läheisempää sukua delfiineille kuin muille suurille valaille, ja sen viestintäjärjestelmä vaikuttaa jokseenkin yhtä mutkikkaalta kuin delfiinien. Lisäksi eri alueiden miekkavalaiden äänivalikoimat ovat niin erilaisia, että murteiden kirjossa laji häviää vain ihmiselle.



Pullokuonodelfiini

• Maailmassa on yhteensä 37 delfiinilajia. Niistä laajimmalle levinnyt on pullokuonodelfiini, Tursiops truncatus. Se elää kaikissa valtamerissä sekä muun muassa Välimeressä.

• Rannikkoalueilla asustavien yksilöiden pituus on noin 2,5 metriä ja paino 200 kg. Avomerten eläimet ovat kookkaampia, keskimäärin 3,5-metrisiä ja 450-kiloisia. Pullokuonot elävät keskimäärin 20–30-vuotiaiksi, enimmillään noin 50-vuotiaiksi.

• Pullokuonodelfiini pystyy sukeltamaan yli 300 metrin syvyyteen ja loikkaamaan vedenpinnan yläpuolelle kuuden metrin korkeuteen.

• Pullokuonodelfiinit syövät enimmäkseen kaloja ja mustekaloja. Ryhmä delfiinejä tekee usein yhteistyötä saadakseen kalaparven saarretuksi.



Artikkelin tiedonkeruutyöhön on saatu rahoitusta Alfred Kordelinin yleiseltä edistys- ja sivistysrahastolta.

Etusivulle----- Lisää lehtijuttuja-----